”Missä koulussa opetetaan tyhmimmät markkinointi-ideat ja miks monet asiakkaista on valmistunut sieltä?”

”Kaipaan sitä päivää, kun tämä kanava ei symboloisi sitä kaikkea pahaa mitä tällä alalla on tarjota.”

”Konsepti XX. Tämäkö on nyt se taso, mihin päästään?”

”Paljastakaa red flag influt. Ei enää ikinä?”

”Siis onks XX tehnyt mainontaa XX:lle? Eikö ne enää saa oikeita asiakkaita?”

Nämä ovat otteita Jodelin Mainostoimisto-kanavalta. 

Esimerkit eivät ole pahimmasta päästä , mutta ne kuvaavat hyvin Mainostoimisto-kanavan sisältöä. Kaikki asiakkaista yhteistyökumppaneihin ja toimistoista tehtyihin töihin haukutaan ja juoruja levitetään nimettöminä. Pahaa oloa puretaan ja omaa erinomaisuutta muihin nähden osoitetaan keinoja kaihtamatta.

Olen kuullut monen toimistolaisen päivittelevän kanavan kauheutta ja pohtivan, onko alamme aivan erityisen mätä paikka. Onko se? 

Nimettömyys tekee ihmisistä hirviöitä.

Anonymiteettiin perustuva Jodel on ollut säännöllisesti otsikoissa viime vuosina. Viimeisimpänä Helsingin Sanomien uutiskynnyksen ylitti lokaryöpyn kohteeksi joutunut fitness-vaikuttaja Erna Husko. Husko antaa jutussa kasvot laajemmalle kanavan ongelmalle: nimettömyys tekee ihmisistä hirviöitä.

Työskentelin vuosia sitten viestintätoimistossa. Tuolloin elettiin murroksen aikaa: mediatalot olivat avaamassa kommentointimahdollisuuden verkkojulkaisuihin. Kirjautumista ei vaadittu, vaan verkkokeskusteluun haluttiin osallistaa kaikki kansalaiset matalalla kynnyksellä ja tasa-arvoisesti.

Muistan istuneeni erään ison median tilaisuudessa, jossa julkaisun päätoimittaja oli innoissaan muutoksesta. Artikkelit ja uutiset eivät olisi enää ainoastaan toimittajan ja toimituksen näkökulmia, vaan tulevaisuudessa myös lukijat pääsisivät laajentamaan juttuja ja ruokkimaan toimitusta uusilla juttuideoilla. Maailma oli muuttumassa paikaksi, jossa hyväntahtoiset ihmiset jakavat tietoa ja avaavat uusia näkökulmia ja jossa koko kansakunta osallistuu itsensä ja toistensa sivistämiseen. Vallan vahtikoira olisi tulevaisuudessa suuri ja valveutunut koiralauma, joka muuttaisi kaiken vähän paremmaksi.

Kommenttikentistä ei tullut jaetun sivistyksen kehtoja vaan katkerien, pettyneiden ja pelokkaiden ihmisten mielipiteiden kaatopaikkoja.

Vaan toisin kävi. Ihmiskunta ei ollut niin hyvä ja valmis kuin haaveiltiin. Vallan vahtimisen sijaan koiralauma alkoi räksyttää toisilleen tai ajamaan omaa agendaansa. Nimettömyys takasi turvan synkimpienkin ajatusten purkamiseen. Kommenttikentistä ei tullut jaetun sivistyksen kehtoja vaan katkerien, pettyneiden ja pelokkaiden ihmisten mielipiteiden kaatopaikkoja. Pian niitä alettiin sulkea tai vaatia kommentoijien tunnistautumista ja nimellistä kommentointia.

Vuodet vierivät, ja vuonna 2014 perustettiin Jodel. Alustan tarkoitus oli alun perin toimia korkeakouluopiskelijoiden keskustelualustana, mutta sovellus hurmasi pian aiottua laajemman yleisön. Tänä päivänä alustalla on kanava lähestulkoon kaikille kuviteltavissa oleville aiheille, ja hyvin monilla kanavilla toistuu samanlainen sisältö: ilkeily, spekulointi ja huhujen levittely.

Viestien pahantahtoisuus tuntuu siis olevan koko sovelluksen kantava voima – oli kyse sitten julkkisjuoruista tai viimeisimmistä markkinointikampanjoista. Lopulta kyse ei ole siitä, että markkinointiväki olisi erityisen myrkyllistä porukkaa. Kyse on siitä, että nimettömyyden suoma vastuuvapaus ja ihminen eivät kerta kaikkiaan ole hyvä yhdistelmä.

Leena Komulainen on toimitusjohtaja ja kirjailija, joka uskoo arvopohjaiseen ja ihmislähtöiseen johtamiseen ja markkinointiin. Kolumneissa pohditaan muun muassa sitä, mikä on markkinoinnin ammattilaisen vastuu paremman maailman rakentamisessa ja sopivatko kunnianhimo ja merkityksellisyyden kaipuu yhteen.

‍

Kolumnia muokattu 1.12. klo 13.00: Korjattu aiemman tekstin väite, että Jodel on perustettu alun perin korkeakouluopiskelijoiden juoruilualustaksi (muutettu keskustelualustaksi). Lisäksi täsmennetty, että kolumninkirjoittajasta henkilökohtaisesti tuntuu, että pahantahtoisuus on Jodelin kantava voima.