MAINOS: Sherpa
Katselen ja kuuntelen kaksivuotiasta lastani. Hänellä on selkeä viesti. Hän tietää, mitä haluaa, eikä epäröi tuoda sitä koko maailman tietoisuuteen. Viestiä ei ole kuorrutettu kohteliaisuuksilla. Se ei kiertele ja kaartele, vaan menee suoraan asiaan. Havahdun ajattelemaan, milloin minusta tuli kohtelias “kiertelijäkaartelija”? Milloin asioiden suoraan sanomisesta tuli niin vaikeaa? Katson lasta ihaillen. Toki olen hieman jäävi kehumaan. Tiedättehän, oma lapsi, paras lapsi.
Tiedän astuvani tällä seuraavalla toteamuksella heikoille jäille, mutta teen sen silti. Uskaltaisin nimittäin väittää, että suurin osa lapsista osaa aluksi suoraa puhumisen jalon taidon. Pikku hiljaa suoruus rapisee pois. Ei välttämättä kokonaan, mutta ainakin osittain. Lapsen ympärillä olevat aikuiset opettavat hänelle kohteliaisuutta ja muiden huomioimista, ja ihan syystäkin. Jos emme osaa toimia muiden kanssa ja olla huomioivia, ei elämästä tule oikeastaan mitään. Tai ainakin pirun vaikeaa.
Herää kuitenkin kysymys, miksi tämä hyvää tarkoittava ajatus kohteliaisuudesta ja muiden huomioimisesta kääntyy siihen mustavalkoisen ajatukseen, että suoraa puhuva ihminen ei ota muita huomioon?
Mietin usein, että aidoimmillaan viestintä on tässä ja nyt. Se on oman roolin rohkeaa ottamista maailman keskusteluissa. Rohkeus ilmaista itseään ja mielipiteitään kuin kaksivuotias – enkä aavistuksen monisanaisemmin tai sitten ei. Itse asiassa rohkeus vaatii haavoittuvaisuuden myöntämistä. Jokainen meistä on haavoittuvainen, ja jos jotain muuta väittää, on höpsö.
Tätä samaa haavoittuvaisuuden ja rohkeuden eetosta toivoisi näkevän myös brändien ulostuloissa. Paljon on hyviä esimerkkejä rohkeasta brändiviestinnästä niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Olemme menossa oikeaan suuntaan. Brändien ei tarvitse olla siloteltuja ja täydellisiä. Yrityksien pitää olla ratkaisemassa yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia ongelmia, mutta sitä ei tarvitse tehdä yksin, vaan yhteistyössä on voimaa. Bränditkin voivat myöntää olevansa haavoittuvaisia – tätä en pysty yksin ratkaisemaan, tässä haluamme olla parempia, nyt meni ihan päin prinkkalaa.
Rohkeuteen ja aitouteen liittyy myös suoruus ja selkeys. Tutkijaprofessori Brené Brown puhuu kirjassaan Dare to Lead – Rohkaiseva johtaja selkeyden tärkeydestä kommunikoinnissa ja viestinnässä. Kirjassa on oivaltava lausahdus Selkeys on reilua. Epäselvyys on epäreilua. Itse tulkitsen lauseet ennen kaikkea niin, että monet välttelevät selkeyttä juurikin sen takia, että se ei ole ystävällistä ja kohteliasta. Vaikka juuri ollessamme epäselviä, olemme epäreiluja ja epäystävällisiä.
Kuvitellaanpa hyvin arkinen esimerkki: Sinun pitäisi viestiä kollegallesi odotuksistasi jonkun asian suhteen. Kuorrutat kuitenkin sisällön puolitotuuksilla tai kiertelet ja kaartelet asiaa.
Tämä kaikki kumpuaa usein siitä, että emme halua käsitellä asiaa suorasti, koska se on meille itsellemme liian raskasta. Ja sekin on epäreilua, että puhumme ihmisistä, emmekä ihmisille. Mutta eipä hätiä. Me kaikki teemme tätä, paitsi ehkä ne kaksivuotiaat. Voimme kehittyä ja oppia olemaan jälleen suorempia sekä ilmaista toiveemme selkeästi.
Haavoittuvaisuus ja rohkeus kiinnostaa ihmisiä. Siitä viestintää yhä enemmissä määrin. Ja mikä parasta, haavoittuvaisuus ja siitä kumpuava rohkeus on aluksi hankalaa. Se aito, brutaali, itseensä päin kääntyminen, joka on välillä – valehtelematta – todella kivuliasta, mutta ai että, niin palkitsevaa. Aivan kuin saisi enemmän tilaa hengittää. Ehkä jotkut lapsuuden mallit, siitä minkälainen “pitäisi olla”, rapisevat prosessin aikana. Aletaanko siis viestimään sitä mitä ollaan – suoraan, haavoittuvaisesti ja rohkeasti.
Jos haluat puhua rohkeudesta ja haavoittuvaisuudesta, tai oikeastaan mistä vaan, niin täällä ollaan. Olispa muuten kiva perustaa näiden teemojen ympärille keskustelu- tai kirjakerho. Jos sellainen kiinnostaa, pistä viestiä Linkedinissa tai ringalingaa!
Kirjoittaja Maija Merenmies on Sherpan viestintäkonsultti
