Olen innokas reppureissaaja. Sen vuoksi kuulun Facebookissa ryhmään, jossa naiset ja sellaisiksi itsensä kokevat tarjoavat kotimajoitusta toisilleen ympäri maailmaa.

Ryhmässä on aina ollut poikkeuksellisen hyvä henki – ja se ei muuten ole mikään itsestäänselvyys Facebook-ryhmissä, kuten jokainen sellaisissa aikaansa viettänyt varmasti tietää. Viikko sitten, ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan torstaina 24. helmikuuta, eräs ryhmäläinen julkaisi postauksen, joka on tähän mennessä kerännyt lähes seitsemäntuhatta reaktiota ja seitsemänsataa kommenttia. Viestissä ryhmäläinen lupaa avata kotinsa ovet ja tarjota majoitusta ukrainalaisnaiselle kotimaassaan.

Ei mennyt kauaa, kun julkaisun alle alkoi kertyä kommentteja. Naiset ympäri maailmaa lupasivat auttaa hädässä olevia sisariaan majoittamalla, maksamalla lentoja ja ajamalla Ukrainan rajalle hakemaan ihmisiä turvaan. Numeroita vaihdettiin ja yksityisviestejä lähetettiin.

Seurasin ketjua liikuttuneena. Kuinka vilpittömästi naiset olivatkaan valmiita auttamaan toisiaan huolimatta meristä ja mantereista ja kilometreistä niiden välillä, kansalaisuuksista ja muista seikoista, jotka lopulta menettävät merkityksensä, kun ollaan tärkeämpien asioiden äärellä.

Sosiaalinen media on aidosti, nopeasti ja lämpimästi yhdistänyt avuntarvitsijat ja ne, jotka haluavat ja voivat auttaa.

Jätin viime vuonna tietoisesti sosiaalisen median käytön vähemmälle. Minusta ei tuntunut enää järkevältä viettää aikaani siellä, ja syykin oli selvä: kyllästyin siihen, kuinka inhottavia ihmiset olivat toisilleen ja miten he ymmärsivät tahallaan toisiaan väärin. En halua viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa kasvotusten – miksi siis somessakaan?

Vielä kuukausi sitten saattoi vierähtää viikkokin niin, etten kirjautunut Facebookiin. Nyt olen viikon ajan kirjautunut joka päivä selaamaan sitä samaa ryhmää, jossa naiset ovat toistensa tukena. Se tuntuu lämpimältä ja turvalliselta paikalta, kuin nuotiopiiriltä, jonka ympärille me naiset eri puolilta maailmaa kokoonnumme kaiken kaaoksen ja surun keskellä. Sosiaalinen media on aidosti, nopeasti ja lämpimästi yhdistänyt avuntarvitsijat ja ne, jotka haluavat ja voivat auttaa.

Ryhmä on saanut minut muistamaan, mikä sosiaalisesta mediasta teki joskus vuosia sitten paikan, jossa viihdyin: ihmiset. Ihanat, rakkaat ihmiset, jotka haluavat toisilleen hyvää. Eivät he ole mihinkään kadonneet. Pitää vain osata valita seuransa oikein.

Kaikilla meillä ei ole mahdollisuutta avata pakolaisille kotinsa ovia tai lahjoittaa rahaa, kuten moni tuossa ihanassa ryhmässä on tehnyt. Mutta on asioita, joita meistä jokainen voi tehdä.

Me voimme seurata uutisointia sodasta luotettavista lähteistä, kuten JSN:n jäsenmedioista, jotka ovat sitoutuneet noudattamaan Journalistin ohjeita ja hyvää journalistista tapaa. Liikkeellä on oikean tiedon lisäksi paljon valeuutisia ja väärää tietoa, ja siksi ei koskaan pitäisi jakaa sellaista tietoa, jonka todenperäisyydestä ei voi olla varma.

Lisäksi me voimme kaikki olla hyviä toisillemme. Aina. Muistan sen taas vähän entistä paremmin, kun tänäkin iltana kirjaudun Facebookiin.

‍Iina Kansonen on MarkkinointiUutisten päätoimittaja.