Vuonna 2009 olin valmistellut Mikkelissä nöyrän pyynnön ja vahvat argumentit sille, miksi myös työnantajalle olisi hyvä, että muutan Varsinais-Suomen rannikolle yli 400 kilometrin päähän työpaikastani. Koin mahdollisen etätyön olevan niin suuri etu henkilökohtaisesti ja samalla sellainen riski työnantajalle, että olisin pitänyt ehdollista kyllä-vastausta suurena voittona.

Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, etätyö on yksi asiantuntijatyön kuumimmista puheenaiheista. Se nostetaan mustavalkoisesti joko modernin työn ihmeeksi tai leimataan tuhoksi, joka rapauttaa työyhteisöt, syö innovaatiokyvyn ja lopulta tuhoaa työntekijän mielenterveyden. Väliin ei juuri harmaata mahdu.

Entistä höttöisemmäksi keskustelu muuttuu, kun siirrytään argumentteihin toimistopakon puolesta: kahvipöydän keskusteluissa syntyy paljon arvokkaita ideoita (niinkö, kuinka paljon?), emme enää keksi uusia innovaatioita (onko jokaisen asiantuntijan työ luoda innovaatioita?), hiljainen tieto ei siirry (tarvitaanko fyysinen tila, jossa tietoa siirretään ja säilötään?) ja yrityskulttuurikin tässä tuhoutuu (oliko se sitten alun perinkään kovin vahva?).

Toisella puolella pöytää kotona työtä tekevät etätyön puolustajat sitten kertovat omiin kokemuksiinsa pohjautuen, miten etätyö on aivan täydellinen ratkaisu kaikille, koska se on sitä heille (aivan, jokainenhan meistä on samanlainen). Samalla ihmetellään, miten yritysjohtajat voivat olla niin typeriä dinosauruksia, etteivät pysty ymmärtämään maailman muuttuvan.

Vuonna 2009 sain vastaukseksi kyllä sekä työpöydälleni projektin, jossa haluttiin varmistaa, että tulevaisuudessa kaikkien kyseisessä organisaatiossa etätyötä tekevien työhyvinvointi ja edut ovat samalla tasolla kuin lähityössä, ja että mahdollisuudet onnistua työssä ovat yhtä hyvät kotona ja toimistolla.

Seuraavina vuosina työyhteisön kulttuuri ei tuhoutunut. Selkeä enemmistö teki työnsä pääsääntöisesti edelleen toimistolla, liikevaihto jatkoi kasvua, ja minä sain haaveilemani talon saaristosta sekä mahdollisuuden onnistua työssäni keskellä ruuhkavuosia.

Ajoin kerran kuussa puolikkaaksi viikoksi Mikkeliin, koska työkavereita oli mahtava tavata kasvokkain.

Ainakin ensimmäisenä vuonna olin lähellä polttaa itseni loppuun, kun työn rajaaminen kotona oli vaikeaa ja tarve todistaa homman toimivan oli kova. Välillä oli todella tylsää yksin, välillä ei ollut motivaatiota tehdä mitään, ja välillä työn flow vei mukanaan hurjaan tuottavuuteen. Moni ongelma ratkesi koiran kanssa lounaslenkillä.

Kokemukseen liittyi siis paljon harmaan eri sävyjä, joissa yhdistyivät sekä työntekijän että työnantajan etu. Etätyö vaati kuitenkin vaivaa tavoitteiden, etujen ja ehtojen määrittelemiseksi sekä kirkkaan ajatuksen siitä, miksi ja minkä eteen töitä tehdään.

Nyt käytävän mustavalkoisen keskustelun suurin ongelma sen sijaan on se, että se vie meidät jatkuvasti kauemmas juuri työstä ja sen tavoitteista.