Kulunut kevät on ollut maailmanpoliittisesti merkittävä. Äkkinäisten ja näyttävien toimeenpanojen seurauksena Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald J. Trump on kollegioineen hallinnut suvereenisti myös Suomen mediatilaa. Välillä on ollut jopa juomapelin arvoista löytää etusivun uutinen, joka ei liittyisi tavalla tai toisella Yhdysvaltoihin tai sen harjoittamaan ulkopolitiikkaan.

Juomapelissä on tietysti mukana myös höttö, jota iltapäivälehtien ohella myös valtakunnan ykkösmediat tarjoavat alati kiihtyvällä vauhdilla. Höttö ei ole pelkästään aiheita, vaan höttö on myös tapa toimia. Uutisarvoiset asiat, kuten vaikkapa vakavat rikokset, venytetään päiviä tai jopa viikkoja kestäviksi puroiksi. Räikeät ja harhaanjohtavat otsikot pyrkivät maksimoimaan lukijoiden kiinnostuksen.

Kohut ja tunteita herättävät aiheet ja persoonat ovat kaupallisesti herkullisempia kuin monimutkaiset syy- ja seuraussuhteet tai keskinäisriippuvuudet. Tämä johtaa maailmankuvamme supistumiseen aikana, jolloin sen soisi korostetusti laajentuvan.

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja, Tampereen yliopiston journalistiikan työelämäprofessori Laura Saarikoski kirjoitti Suomen Kuvalehteen ansiokkaan kolumnin, jossa hän kaipaa suomalaiselta medialta kattavampaa globaalien ilmiöiden käsittelyä. Napakka teksti kannattaa lukea huolella ja antaumuksella.

Journalismin valokiila muodostaa häkellyttävän pienen kartion.

Median kaupallistuminen ja keskittyminen on synnyttänyt toisteisen informaation tilan. Samalla pimentoon jää paljon sellaisia kotimaisia ja kansainvälisiä tapahtumia ja ilmiöitä, joilla on merkittävä osa kokonaiskuvan muodostumisessa. Median resurssien yleinen väheneminen syventää syöksykierrettä.

Ahkerimmat meistä kaivavat informaatiota muiden maiden medioista. Ne eivät silti korvaa sitä arvoa, minkä esimerkiksi ulkomaankirjeenvaihtajat ovat osaamisellaan tuoneet. Heidän kauttaan olemme voineet peilata juuri suomalaista perspektiiviä maailman tapahtumia vasten. Valitettavasti puhumme kyseisestä ammattikunnasta kasvavassa määrin menneessä aikamuodossa.

Nyt journalismin valokiila muodostaa häkellyttävän pienen kartion, johon tuijotamme herkeämättä ja joka väkisin antaa rajat maailman hahmottamiselle.

Yksi hälyttävä lieveilmiö on erilaisten vaihtoehtomedioiden ja -podcastien kautta esiin pyrkivät väärät messiaat, jotka saavat saarnata epistolaansa ilman minkäänlaista haastamista tai kyseenalaistamista.

Some on täynnä julistuksia, joissa kukaan ei esitä ikäviä vastakysymyksiä, kyseenalaista esitettyjä väitteitä tai edes kumoa “totuuksia”, jotka jopa ala-asteikäinen tunnistaa vääriksi.

Moisen kuran levittäminen ja jakaminen on osoitus yhdestä välinpitämättömyyden nykyaikaisesta ilmentymästä. Kiva ja kipakka argumentti tuo mukanaan huomiota, mutta sen leviämisen myötä syntyviä pärskeitä ei tarvitse pyyhkiä olkapäiltä. Mitä tahansa voi sanoa ja väittää ääneen, koska siitä ei juuri koskaan tarvitse kantaa vastuuta.

Kantaa journalistista vastuuta.

Esimerkiksi kukaan ei kolkuta ovelle ja kysy tarkentavia kysymyksiä tai pyydä tarkistuttamaan faktoja luotettavasta lähteestä.

‍