”Oletko koskaan miettinyt, että ehkä ajatuksesi ovat rahan arvoisia?”

Psykologin sanat yli vuosikymmenen takaa palaavat mieleeni. Olin juuri aloittanut markkinointialalla, ja kärsin vakavasta huijarisyndroomasta. En voinut ymmärtää, että työtäni oli vain ajatella jotain määrättyä asiaa, ja sain siitä kuun lopussa korvauksen tilille. Olin kauhuissani: milloin kaikki huomaisivat, että enhän minä tiedä mistään mitään?

Termi huijarisyndrooma esiintyi ensi kerran vuonna 1978 Pauline Clancen ja Suzanne Imes'n julkaisemassa artikkelissa, jossa he tutkivat menestyneiden naisten käsityksiä itsestään. Sittemmin käsite on uinut syvälle työelämään, ja yhä tänä päivänä internet on täynnä vinkkejä, miten kuormittavasta ajatusvääristymästä pääsee eroon. Neuvot on suunnattu yleensä naisille, mutta kokemukseni mukaan kyseessä on kaikkia sukupuolia koskeva ilmiö.

Markkinointialalla ainakin.

Alamme on omiaan luomaan kuvaa siitä, miltä menestys näyttää.

Alamme on omiaan luomaan kuvaa siitä, miltä menestys näyttää. Jos et ole pariin vuoteen ollut Huippujen lavalla, hiipii mieleen väkisinkin kysymys ammatillisen olemassaolosi oikeutuksesta. Edes kokemus ei tuo tässä hommassa määrättömästi varmuutta, sillä tehtävämme on keksiä aina jotain uutta.

Annan esimerkin. Jos aivokirurgi suorittaa saman vaativan leikkauksen tuhat kertaa, voisi ainakin tällainen kirurgin työstä mitään tietämätön kirjoittajanplanttu olettaa, että hän on kohtalaisen harjaantunut kyseisen leikkauksen asiantuntija. Että hän voi perustellusti loistaa mestarillisessa valossa. Jos taas luovassa työssä suoritat tehtävän tuhat kertaa samalla rutiinilla, olet dinosaurus, joka ei osaa uusiutua. 

(Jodeliin terveisiä, että en jatkossa vertaa aivokirurgiaa ja mainonnansuunnittelua ammattina toisiinsa. Ei tarvitse suuttua.)

Alalla, joka menee eteenpäin päivin ja öin, ei kellään ole varaa jysähtää perseelleen toistamaan mantraa siitä, että ”tää on aina tehty näin”.

Omien kykyjen epäileminen on henkisesti raskasta mutta välttämätöntä. Sinä päivänä, kun en enää pelkää ammatillista kuolemaa vaan luulen tietäväni kaikki vastaukset, olen todellisudessa jo toinen jalka haudassa. Alalla, joka menee eteenpäin päivin ja öin, ei kellään ole varaa jysähtää perseelleen toistamaan mantraa siitä, että ”tää on aina tehty näin”. Vain omaan suoritukseen tyytymättömät työntävät itseään yli rajojen, joita ei tiennyt olevan olemassa, ja tekevät lopulta jotain, jota ei ole ennen nähty.

Toki maailma on täynnä toimivan tarinan rakennemalleja ja strategisia kulmakiviä, joiden varaan on viisasta rakentaa. Mutta jos aina turvaudut jo tehtyyn, et päädy tekemään mitään uutta. Ja siitä uudesta työnantajasi – eli asiakkaasi – sinulle maksaa. 

Hyvä uutinen kuitenkin on, että vaikka kokemus ei poista huijarin identiteettiä, tuo se helpotusta tuskaan. Ennen pelkäsin päivittäin olevani työssäni huono. Nyt ajatus vaivaa harvemmin, korkeintaan kerran viikossa, ja olen oppinut elämään sen kanssa. Jos en muuten, niin tuota vanhaa psykologin lausetta itselleni toistellen.

Tänään kaivan sen taas turvakseni, kun tämä kolumni julkaistaan.