Olen vuosien varrella kuullut monien kritisoivan LinkedInin statuspäivityksiä ”ärsyttäväksi naminamiksi”, ”päälleliimatuksi brändihötöksi” ja ”keskinäisen kehun kerhoksi” muutamia kohteliaimpia sanamuotoja lainatakseni.

On myönnettävä, että niin LinkedInissä kuin muissakin somekanavissa tulee usein puhuttua vain positiivisista asioista: onnistumisista, kehuista, onnitteluista, tyytyväisistä asiakkaista ja hienoista tuloksista. Se koetaan usein tylsänä tai jopa epäuskottavana. Teennäiseltä vaikuttavien supersuorittajien yltiöpositiivisten päivitysten massa jyrää alleen, kun haluaisit vain tietää, onko jollain muulla henkilöllä tai organisaatiolla samanlaisia haasteita kuin sinulla ja miten ne on ratkaistu.

Positiivisissa uutisissa paistatteluun on toki syynsä. Päivityksillä voi olla vaikutusta uusasiakashankintaan ja myyntiin, työnantajamielikuvan luomiseen ja rekrytointiin, asiantuntijastatuksen rakentamiseen sekä moniin muihin viestinnän tavoitteisiin, joilla halutaan määrätietoisesti vaikuttaa tiettyyn kohdeyleisöön tai joskus yleiseen mielipiteeseenkin.

Ehkä ammatillista minää ei voikaan niin helposti ja suoraviivaisesti erottaa yksityiselämän minästä LinkedInissäkään.

Kukaan ei tarkoituksella kutsu pomoaan julkisesti toimistonatsiksi, asiakastaan itseään täynnä olevaksi kusipääksi, työkaveriaan mulkuksi pyrkyriksi tai jaa omia epäonnistumisiaan. Tai no, ehkä joskus Twitterissä nimimerkin takaa huudellen, mutta ei LinkedInissä!

Vaikeistakin asioista on kuitenkin alettu puhua avoimemmin kuin ennen, LinkedInissäkin. Siellä saatetaan kertoa omista tai perheen sairauksista, työuupumuksesta, potkuista, konkursseista ja monesta muusta aiemmin ehkä tabuiksi tai ainakin LinkedIniin liian henkilökohtaisiksi mielletyistä asioista. Tai sitten liian negatiivisiksi, huippusuorittajien ja menestyjien joukkoon sopimattomaksi sisällöksi.

Kuten kuitenkin jokin aika sitten MarkkinointiUutisiin kirjoittamassani kolumnissa totesin, täysin ammatillisen LinkedIn-sisällön aika alkaa pikkuhiljaa olla ohi niin minun kuin ehkä monen muunkin suureksi suruksi.

Mutta maailma muuttuu, ja me muutumme sen mukana. Olen alkanut nähdä LinkedIn-sisällöntuotantoa uudella tavalla. Ehkä ammatillista minää ei voikaan niin helposti ja suoraviivaisesti erottaa yksityiselämän minästä LinkedInissäkään. Ja ehkä muihin somekanaviin voisi päivittää entistä luontevammin myös ammatillista sisältöä muiden ärsyyntymättä.

Mitäpä jos olisimme avoimempia ja alkaisimme puhua asioista niiden oikeilla nimillä silloinkin, kun kaikki ei ole mennyt nappiin?

Jos olet seuraavaa LinkedIn-päivitystäsi suunnitteleva supersuorittaja, minulla on sinulle vinkki. Muistele kohtaamaasi konkreettista reaalimaailman ongelmaa ja sitä, miten sen ratkaisit tai miten se organisaatiossanne ratkaistiin. Kerro verkostollesi siitä. Jos sinusta tuntuu helpommalta kertoa tarinasi ja siitä saatu oppi vaikkapa asiakkaan, kaverin tai serkunkumminkaiman kautta, tee niin. Tällä päivitykselläsi voit joka tapauksessa auttaa muitakin vastaavien haasteiden kanssa painivia.

Ongelman ei tarvitse liittyä tuotteisiinne tai palveluihinne, joilla asiakkaanne onnistui ratkaisemaan haasteensa. Kyseessä voi olla ihan vaan samaistuttava kokemus ja inhimillinen, ehkä jokapäiväinenkin asia, joka on valvottanut sinua öisin tai herättänyt hämmennystä työpaikan kahvipöydässä. Uskalla puhua vaikeistakin asioista, joskus jopa negaation kautta. Ole ihminen, älä vain itsestään ja erinomaisuudestaan puhuva teennäinen henkilöbrändi.

Samaistuttavuus tuottaa muuten myös kiinnostavia tuloksia. Tiedän ainakin kolme yli 300 000 näyttökertaa kerännyttä LinkedIn-päivitystä, jotka ovat olleet samaistuttavia asiakas- tai työntekijäkokemuksia, ja vieläpä negatiivisia sellaisia. Mitäpä siis, jos olisimme avoimempia ja alkaisimme puhua asioista niiden oikeilla nimillä silloinkin, kun kaikki ei ole mennyt nappiin?

Tom Laine on viettänyt LinkedInissä 17 vuotta, eikä suotta. Hän kirjoittaa kolumneissaan LinkedInistä ja sen vierestä.