”Se oli minun ideani.”

Tuo lause saa niskakarvani väkisinkin vähän värähtämään. Ja näin kisakaudella sitä ei voi olla silloin tällöin kuulematta.

Kun jokin voitokas tai vähemmän voitokas työ näkee päivänvalon, on sen tekemiseen osallistunut useimmiten puoli toimistoa tavalla tai toisella. Täysin tekemisen ytimessä on ollut poikkeuksetta muutama ydintekijä, joiden tuntikirjauksista ei voi enää päätellä, kuka idean – tai oikeammin sen alkumuodon – ensimmäisenä henkäisi ääneen. Eikä sillä pitäisi enää siinä vaiheessa olla mitään väliä.

Vasta toteutunut idea on minkään arvoinen. Ja toteuduttuaan se on käynyt monien käsiparien kautta.

Luovana johtajana pyrin tuomaan yksilöitä esiin ja antaa kunniaa sinne, minne kunnia kuuluu. Minäkeskeiseen puheentapaan en silti halua kannustaa. 

Syitä on kolme. 

Ensimmäiseksi: jos osuutesi oli työssä aidosti merkittävä, kaikki muistavat sen kyllä. 

Toiseksi: minä harvoin rakentaa meitä.

Otan mieluummin tiimiini ihan vähän vähemmän lahjakkaaksi tunnustetun tekijän, jonka asenne rakentaa kokonaisuutta, kuin oman roolin korostamiseen keskittyvän yksilösuorittajan. 

Kolmanneksi: vasta toteutunut idea on minkään arvoinen. Ja toteuduttuaan se on käynyt monien käsiparien kautta.

Totta on, että joku on keksinyt idean ensimmäisenä. Mutta joku toinen on ehkä tunnistanut sen kaikkien muiden ideoiden joukosta. Joku kolmas kenties keksi nimetä sen iskevästi, ja neljäs antoi sille juuri sen vastaanpanemattoman visuaalisen muodon, joka lopulta tyhjensi kauppojen hyllyt tai sai somen sekaisin. Joku on myös myynyt idean, ja ennen kaikkea joku asiakkaalla on sen osannut ostaa: nähnyt vaatimattomassa raakileessa jotain, johon laittaa brändinsä rahat sekä useimmissa tapauksissa oman maineensa. 

Kenen rooli siis todella oli tärkein?

Mutta kyllä itseäänkin voi nostaa esiin, jos niin todella haluaa. Voit ruveta kirjottamaan vaikka kolumnia. Suosittelen lämpimästi.

Kolumnia muokattu 23.5. klo 8.45: rakennetta muutettu