Toisin kuin yritykset sinnikkäästi itselleen uskottelevat, niiden tekeminen harvoin jaksaa kiinnostaa omien seinien ulkopuolella. Toki ymmärrän kangastuksen; kun on kenties jopa vuosien ajan kohdistanut tarmonsa vaikkapa uuden tuotteen kehittämiseen, helposti luiskahtaa luulemaan, että koko ympäröivä maailma on asiasta yhtä mehuissaan.

Pahimmillaan insinöörityön taidonnäyte on niin omaa päätä huimaava, että projektin asiakaslähtöisyyskin on vähän niin ja näin. Muistan elävästi tapauksen, jossa yrityksessä oli kehitetty tiettyä lisäominaisuutta aikaa ja rahaa säästämättä, ja lopulta koitti lanseerauksen aika.

Esitin mielestäni relevantin kysymyksen: “Mikä olikaan tämän tuoma hyöty asiakkaalle?”. Tähän asiakas totesi: “Sepä juuri on teidän hommanne miettiä!”.

Siinä hötäkässä saattaa jäädä pohtimatta sellainenkin detalji, kuin että onko tästä loppupeleissä mitään iloa kenellekään.

Ei asiakkaassa mitään vikaa ollut, päinvastoin. Sitä vaan helposti hurmaantuu omaan osaamiseensa, ja siinä hötäkässä saattaa jäädä pohtimatta sellainenkin detalji, kuin että onko tästä loppupeleissä mitään iloa kenellekään.

Mutta on yritysten toiminnassa yksi ulottuvuus, joka oikein pelattuna on omiaan herättämään luontaista kiinnostusta laajemminkin. Nimittäin rekrytointi. Sen positiivisempaa kerrottavaa kuin uusien työpaikkojen syntyminen ei yritysviestinnässä ole. Tilanteesta kannattaa siis ottaa ilo irti.

Vaan otetaanko? Samaan aikaan, kun yritys polttaa tuhansia ja tuhansia euroja mainontaan saadakseen kuluttajien selkärankaan hitsatut päät kääntymään edes asteen verran haluamaansa suuntaan, rekrymarkkinointi hoidetaan vasurilla, jos edes sillä.

“Pekka-Ilmari, pistätkö jossain välissä sen työpaikkailmoituksen eteenpäin? Verkkosivuille, someen, Molliin ja lehteen niin kuin ennenkin. Varmaan se viimevuotinen sisältö on ihan hyvä, muokkaa siitä”.

Näin on päivänvalon nähnyt jälleen yksi mitäänsanomaton ulostulo, jossa lätistään “näköalapaikoista” ja “tiimipelaajista”, ja kokonaisuuden kruunaavat kuvapankkikuvassa kahvikupeilla kippistelevät Amerikan serkut. Tsiisus. Luulisi jossain kohtaa jo omienkin kellojen soivan, vaan ei.

Kokonaisuuden kruunaavat kuvapankkikuvassa kahvikupeilla kippistelevät Amerikan serkut. Tsiisus.

Kyllä, tähtien ollessa oikeassa asennossa voi näinkin laiskalla markkinoinnilla onnistua herättämään työnhakijan kiinnostukseen, mikä kenties johtaa rekrytoinnin osalta toivottuun lopputulemaan.

Mutta entä se kaikki muu? Esimerkiksi se porukka, jonka erottuva rekryilmoitus saa kiinnostumaan yrityksestä ja tiedä häntä vaikka ryhtymään asiakkaiksi? Ei nappaa?

Resurssipula, tuo ihana jokapaikan tekosyy, ei toimi tässä. Jos yritys pystyy palkkaamaan työntekijöitä, se pystyy laittamaan rekrymarkkinoinnin peruspalikat kuntoon, jos haluaa. Vincitiksi ei tulla yhdessä yössä, mutta pieninkin paja pystyy muutaman tunnin tai tonnin työnantajamielikuvaansa investoimaan.

Rekrymarkkinointi on hyvä esimerkki siitä, että valitettavan monessa yrityksessä ei vieläkään ymmärretä, miten brändiä rakennetaan. Sitä ei rakenneta mainostoimiston brändityöpajassa vaan eri konteksteissa tapahtuvissa kohtaamisissa ihmisten kanssa. Viestintä potentiaalisen uuden työntekijän – tai hänen lähipiirinsä – suuntaan on näistä kohtaamisista sieltä arvokkaimmasta päästä, eikä vähiten brändin näkökulmasta.

Tungetaan täten “timanttinen talentti” -retoriikka sinne, minne aurinko ei paista, ja istutaan hetkeksi miettimään, mitä haluamme ihmisille yrityksestämme kertoa. Kerrankin kun joku kuuntelee.