Ostin keväällä uuden matkalaukun. Laukku maksoi tonnin. Se oli heräteostos, sillä olin työmatkalla New Yorkissa ja entinen laukkuni hajosi. Toki tarjolla olisi ollut halvempiakin malleja, mutta kollegani ylipuhuivat minut ostamaan mattamustan Rimowan, koska heillä on samanlaiset – ja koska mattamusta sopii työnantajamme brändiin. 

Tapahtuma sai minut pohtimaan, paljonko olen työurani aikana käyttänyt rahaa, aikaa ja energiaa työnantajieni brändien mukaiseen habitukseen. Vastaus on, että paljon.

Työnantaja tarjoaa harvoin työvaatteita asiantuntijatyötä tekeville.  Onneksi, sillä yleensä ne ovat karseita, brodeerattuja messupikeepaitoja, jollainen päälläni näytän kodinkoneliikkeen myyjältä. 

Ensimmäinen oikea työpaikkani oli it-firma, jossa oli tapana ostaa firman silkkihuiveja naisille ja silkkisolmioita miehille. Myyntitykkien kelpasi kirmata pitkin Suomenniemeä asiakastapaamisissa ja messuilla brändivärit vilkkuen. 

Lopulta jopa värjäsin punaisen etutukan.

Kun tuon firman brändiä uudistettiin, pääsin vaikuttamaan uuteen brändiväriin. Olin tyytyväinen, kun valituksi tuli yksi lempiväreistäni eli punainen. Ostin mielelläni silkkihuivien sijaan brändin punaisia korkokenkiä ja kauluspaitoja, korviksia, pipoja ja hanskoja, jonkun takinkin.

Hankin alennusmyynnistä Salvatore Ferragamon täyteläisen punaisen nahkavyön ja Alexander McQueenin huivin, jossa oli punaisia pääkalloja. Satojen eurojen investointeja molemmat. Lopulta jopa värjäsin punaisen etutukan. Puolustuksekseni sanon, että siihen aikaan väripalkit hiuksissa olivat trendikkäitä!

Kun siirryin seuraavaan työpaikkaani, eräs isoista pomoista kysyi esihenkilöltäni, että “ton punapään kanssako mä töitä teen”. Hän tuskin tarkoitti sitä henkilökohtaisesti, mutta annoin kuitenkin hiusvärin haalistua. Olihan uuden työnantajani aksenttiväri keltainen.

Keltainen ei kuitenkaan sovi minulle yhtään, eikä kovin monelle muullekaan meistä kalpeista suomalaisista. Ostin muutamat keltaiset korut halpakaupasta. Koitin myös keltaista toppia jakun alle, mutta näytin pääsiästipulta. Kun työpaikka vaihtui, vermeet katosivat kaapista nopeasti. 

Aluksi pidin mustaa miehisenä ja stevejobsmaisen tylsänä värinä.

Nykyisen työnantajani väri on musta. Toimistomme seinät ovat mustat, presentaatioiden taustat ovat mustia, firman t-paidat ja hupparit ovat mustia, ja tämä kaikki on ihan jees paitsi niinä aamuina, kun silmänalusenikin ovat mustat. 

Tässä välissä jotain on tapahtunut myös bisnespukeutumiselle. Siinä missä päälle parikymppisenä ryntäsin kesken työpäivän vaihtamaan jakkupukuun, kun kalenteriin ilmestyi yllättävä asiakastapaaminen, on univormuni nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, miltei joka tilanteessa tennarit tai maiharit sekä college tai t-paita ja neuletakki. Ehkä se johtuu toimialasta, ehkä siitä, että Slush tuli ja vapautti hupparit bisneskäyttöön.

Aluksi pidin mustaa miehisenä ja stevejobsmaisen tylsänä värinä. Sen idea on kuitenkin selkeä: annamme töiden loistaa ja olemme itse taka-alalla. Mustassa se onnistuu. Ei ihme, että mustaa suosivat monet ihmiset kulttuuri- ja taidealalla. 

Alkukankeuden jälkeen olen käyttänyt tuhansia euroja brändin mukaiseen eli mustaan vaatetukseen. Toki osan hankinnoista olisin luultavasti tehnyt muutenkin näiden kuuden vuoden aikana. Mutta myös monta ihanaa vaatekappaletta on jäänyt kauppaan: lila silkkipaita tai ruosteenoranssi neule olisivat olleet täydellisiä keynote-puheenvuoroon tai paneeliin, mutta en ikinä voisi laittaa niitä julkiseen esiintymiseen päälleni tuntematta, että en edusta työnantajaani täysillä. 

Onko värillä sitten väliä? Jos siihen sitoutuu koko porukka, niin väitän, että on. 

Kun olin ostanut kalliin mustan Rimowani ja työmatka oli tulossa päätökseensä, kokoonnuimme viisihenkisen tiimimme kanssa hotellimme aulassa Madison Avenuella. Kaikilla meillä oli päällämme mitä nyt pitkillä lennoilla on: farkkuja, joogatrikoita, huppareita, nahkatakkeja ja muuta vastaavaa. Kaikki mustaa. 

Olisi karseaa, jos meidän firmamme väri olisi räikeä turkoosi. 

Yksi kollegoista tilasi parhaillaan Uberia. Läheisellä sohvaryhmillä istui lentoyhtiön lentävää henkilökuntaa turkooseissa univormuissaan, tukat kammattuina ja naisilla pienet hatut oikean kulmaan kiinnitettyinä. Hekin olivat valmiina lähtemään kohti JFK:ta. Ihailin moitteetonta ulkoasua mutta samalla ajattelin, kuinka karseaa olisi, jos meidän firmamme väri olisi noin räikeä turkoosi. 

Kun musta tila-auto sitten kaarsi hotellin eteen ja lähdimme kevyesti rullaavine laukkuinemme etenemään ulos, näin kuinka pari lentoemäntää loi pitkän katseen peräämme. Näytimme epäilemättä – no, mustanpuhuvilta hupparihörhöiltä – mutta varmaankin myös joukkueelta. 

Ja sitähän me olemme. 

Laura Olin tekee töitä virtuaalitodellisuudessa mutta ei suostu luopumaan paperi-Hesarista. Olin ruotii kolumneissaan uutta teknologiaa ja sen liepeillä olevia ilmiöitä markkinoinnin rillien läpi.