Jos luulit, että tämä on jälleen yksi kolumni, jossa kauhistellaan nuorison nykytilaa, olit väärässä. Pullamössösukupolvella viittaan 1970- ja -80-luvuilla syntyneisiin, joista monet nyt kasvattavat lapsiaan.

Kuulun ikäni puolesta itsekin tuohon ryhmään, ja olen havainnut keskuudessamme varsin ikävän tavan keskustella nykynuorisosta. Peiliin katsomisen sijaan olemme päättäneet väistää vastuutamme naljailemalla nykynuorison tilasta.

Suomalaisessa keskustelukulttuurissa on kaksi ryhmää, joiden pilkkaamisella ei tunnu olevan mitään rajaa: keski-ikäiset miehet ja nuoriso. Me setämiehet olemme jo ehtineet kasvattaa kuorta kritiikin vastaanottamiseksi, mutta nuorison minäkäsitykselle nykyinen viestintäilmapiiri tuskin lienee hedelmällisin.

Voimme sentään ylpeillä sillä, että työtunteja on painettu.

Törmään yhä useammin tilanteisiin ja otsikoihin, joissa päivitellään nykynuorison tilaa. Syyllistyn itsekin siihen aivan liian usein. Tämän päivän nuoret kun ovat meidän vanhempien mielestä saaneet kaiken helpolla, eivätkä he ole enää valmiita näkemään vaivaa minkään eteen.

Korona ja ilmastonmuutos eivät meidän maailmassamme tunnu missään, sillä olemme tottuneet vertaamaan kaikkia kokemuksia edelleen talvisotaan, vaikka emme edes itse eläneet sota-aikaa.

Voimme sentään ylpeillä sillä, että työtunteja on painettu. Mainostoimistossa aikoinaan uraansa aloittavan oli paiskittava vähintään kahdentoista tunnin päiviä, ja sen jälkeen lähdettiin työporukalla bilettämään.

Nyt hemmotellut lapset vaativat neljän päivän työviikkoa ja lopettavat työt prikulleen kahdeksan tunnin jälkeen, jotta ehtivät joogatunneilleen. Siitä huolimatta junnuilla on median otsikoiden mukaan niin heikko kunto, että he tuskin jaksavat töissä 40 ikävuotta pidempään.

Hämmästyttävintä meidän vanhempien ikäryhmien käytöksessä on se, että emme koe millään tavalla olevamme vastuussa nykytilanteesta. Onko tosiaan niin, että nuoret ovat saaneet kriittisen käsityksensä esimerkiksi työelämästä äidinmaidosta? Vai olisiko kuitenkin niin, että junnujen aikoinaan kotona kuulemat vanhempien keskustelut esimerkiksi työelämästä ovat vaikuttaneet heidän ajatuksiinsa?

Sukupolvelta toiselle siirtyvälle valittamisen kierteelle tulisi laittaa piste.

Osittain nuorisolle naljailu on kansanperinnettä, joka tuntuu siirtyvän sukupolvelta toiselle. Nykyisin nuorisoa kritisoivat olivat myös itse aikoinaan pilkan kohteena. Kokoomuksen kansanedustaja, yritysjohtaja ja vuorineuvos Martin Saarikangas nimittäin nimesi vuosina 1970–1975 syntyneiden ikäluokan pullamössösukupolveksi.

Ehkä Saarikangas olikin oikeassa, kun nykymenoa seuraa. Sen sijaan, että keskittyisimme auttamaan nuoria ongelmissaan, velttoilemme valittamalla, kuka tässä enää tulevaisuudessa maksaa eläkkeitämme. Meiltä jää huomaamatta, että negatiivinen puhe vain heikentää nuorten itsetuntoa.

Nuoriso kaipaa meiltä tukea, ei jatkuvaa kritiikkiä. Sukupolvelta toiselle siirtyvälle valittamisen kierteelle tulisi laittaa piste. Sen sijaan että osoitamme jatkuvalla syötöllä nuorisossamme uusia puutteita, kuten heikko Pisa-menestys, pitäisi meidän keskittää energiamme asioiden korjaamiseen yhdessä nuorten kanssa. Välillä kannattaa pohtia myös, ovatko kaikki esitetyt vaatimukset edes relevantteja tulevaisuuden kannalta.

Ymmärrän, että nuoret ärsyttävät meitä vanhempia. He kun eivät enää tyydy haaveilemaan samoista asioista kuin me aikoinaan, vaan myös toteuttavat haaveitaan. Tälläkin hetkellä nuoriso on muuttamassa vaatimuksillaan esimerkiksi suomalaista työelämää monella tapaa aiempaa inhimillisemmäksi.

Boomereina voimme ottaa osan kunniasta, sillä nuoret ovat saaneet sytykkeen hommaan meidän puheistamme. Nyt meillä on mahdollisuus näyttää, millainen merkitys on ihmisten kykyihin uskomisella ja positiivisella viestinnällä. Tähän voi osallistua jokainen – oli sitten omia lapsia tai nuorisoa tai ei – esimerkiksi kannustamalla ja kuuntelemalla nuoria tekijöitä työpaikoilla tai ainakin edes puhumalla kunnioittavaan sävyyn heistä.