Olin kolmekymppisenä kahden maisterintutkintoni ja jo ihan vahvan työkokemukseni kanssa 400 päivää työttömänä. Olin rakentanut päähäni kuvan unelmieni työpaikasta, ja hain sellaisia sinnikkäästi. Lopulta pääsin harjoittelijaksi työpaikkaan, jonka uskoin olevan avaimeni onneen.
Kun harjoittelupaikassani sitten avautui määräaikainen asiantuntijan tehtävä, toivoin kovasti saavani paikan. Esihenkilöni ei kuitenkaan halunnut millään tavalla tukea urapolkuani tai kehittymistäni. Pikemminkin päinvastoin: hän piti minut ulkona kaikista vireillä olevista projekteista ja teki selväksi, että minua ei haluta taloon ainakaan pysyvästi.
Kun olin eräänä päivänä esittänyt kiinnostukseni avoinna olevaa tehtävää kohtaan, esihenkilöni paukautti työhuoneeni oven kiinni ja huusi uhkaavasti, että sinähän et tätä paikkaa hae – tänne halutaan tohtorishenkilö (no, lopulta rekryttiin maisteri).
Jo opiskelijoilta edellytetään nousujohteisuutta heti uran alussa.
Viimeistään esihenkilöni purkaus sai minut perääntymään ja ymmärtämään, että unelmieni työpaikka ei ollut sitä, mitä olin odottanut. Laitoin peruutusvaihteen päälle.
Tein vielä toisen harjoittelun paikassa, joka ei alun perin näyttänyt unelmieni työpaikalta, mutta ilmapiiri olikin kannustava ja ihana. Kun toivomiani palkkatöitä ei ilmaantunut vieläkään, peruutin edelleen. Hain ja pääsin kolmen kuukauden työsopimuksella vanhaan kesätyöpaikkaani, vaikka olinkin jo toivonut pääseväni eroon sen mukanaan tuomista yötöistä.
Toiminnallani vähät välitin monen rekrytointikonsultin hellimää ajatusta siitä, että uraa täytyy rakentaa nousujohteisesti ja että kannattaa hakea suunnitelmallisesti vain itselleen täydellisesti sopivia työpaikkoja.
Jo opiskelijoilta edellytetään nousujohteisuutta heti uran alussa. Joidenkin ekonomistien mukaan ensimmäinen työpaikka vaikuttaa ratkaisevasti koko uraan. Omaan korvaani tämä kuulostaa siltä, että opiskelijoille asetetaan liian kovia paineita. Se lisää usein myös pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita.
Muutaman vuoden päästä siitä, kun palasin kesätöihin harjoittelupaikkaani, olin johtotehtävissä aivan yllättävässä paikassa.
Media kertoo loistokkaita uratarinoita, mutta työnhaun arki on jotakin aivan muuta: askel eteenpäin ja toinen taaksepäin.
Korkeakoulutettujen työttömyys on lisääntynyt nopeasti. Myös viestinnän alalla on käynnissä lomautuksia ja työpaikkoja on aiempaa vähemmän auki. Joihinkin työpaikkoihin on tullut jopa useita satoja hakemuksia. Näin keväisin myös moni valmistuva opiskelija pohtii elämälleen suuntaa ja hahmottelee mielessään unelmiensa urapolkua.
Joskus kannattaa unohtaa unelmien tavoittelu ja kiukulla eteenpäin meneminen. Peruuta, nöyrry ja testaa, mikä sopii sinulle. Elämä ja epävarmuus voivat toisinaan yllättää – myös positiivisesti.
Niin kävi minullekin. Muutaman vuoden päästä siitä, kun palasin kesätöihin harjoittelupaikkaani, olin johtotehtävissä aivan yllättävässä paikassa.
Jatkuvien muutosten ja globaalien kriisien murjoma maailma ei pärjää enää ilman ammattimaista viestintää. Silti edelleenkin viestintä loistaa poissaolollaan monesta johtoryhmästä ja päättävästä pöydästä, joissa muutoksiin vastaamisesta päätetään.
