Aloitin tammikuussa uudessa työpaikassa. Ensimmäisen viikon aikana minulta kysyttiin kolme kertaa ”oletko sä muuten aamuihminen?” Kysymyksen toistuessa kylmä hiki alkoi hitaasti kohota pintaan. Millaiseen kukonlaulun aikaan heräävien yli-ihmisten aamuvirkkulandiaan olinkaan saapunut?
Minä en todellakaan ole aamun pirteä peipponen. Jos voisin elää oman rytmini mukaan, kävisin nukkumaan kolmelta aamuyöllä ja heräisin kello 11 päivällä. Minä ja muut yökukkujat elämme kuitenkin aamuvirkkujen suvereenin vallan alla. Jopa ajasta ja paikasta riippumattomiin töihin herätään yhä kuin pitäisi aamulypsylle lähteä, vaikka emme ole eläneet agraariyhteiskunnassa sitten 1900-luvun alkupuoliskon.
Siivosin opiskeluaikoina lentokentällä terminaalia 15–23 iltavuorossa, ja pohdin usein, että tämä rytmihän on varsin mukava (paitsi jos seuraavana aamuna oli luento aamukahdeksalta. Niille en, yllätys yllätys, saanut raahattua itseäni juuri ikinä.
Asiantuntijatehtäviin siirryttyäni en ole kertaakaan saanut nauttia oman rytmini mukaan elämisestä. Osin tämä on perusteltua: viestintäkonsultin arkea aikatauluttavat asiakaspalaverit ja ideointi kollegoiden kanssa. Myös ympäröivä yhteiskunta pyörii yhdeksästä viiteen -työpäivien luoman rytmin ympärillä. Tästä huolimatta en keksi perustetta, miksi kaikkien työntekijöiden pitäisi joka päivä mukautua samaan muottiin? Iltavirkku ihminen asiantuntijatyössä voisi aivan hyvin pyöräyttää artikkelin tai somecopyn pimeän jo laskeuduttua, eikä kenenkään elämä menisi siitä moksiskaan. Minäkin muuten kirjoitan tätä kolumnia puoli yksitoista illalla.
Iltavirkku ihminen asiantuntijatyössä voisi aivan hyvin pyöräyttää artikkelin tai somecopyn pimeän jo laskeuduttua, eikä kenenkään elämä menisi siitä moksiskaan.
Oulun yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan iltavirkut kokevat työkykynsä kaksi kertaa heikommaksi kuin aamuvirkut ikätoverinsa. Ihmiset voidaan jakaa sisäisen vuorokausirytminsä mukaan aamu-, päivä- ja iltaihmisiin. Tämä kronotyypiksi kutsuttu ominaisuus määräytyy pitkälti geenien mukaan, mutta myös ympäristötekijöillä on vaikutusta. Iltatyypeillä on tutkimusten mukaan aamu- ja päivätyypin ihmisiä enemmän sairauksia ja psyykkisiä sekä fyysisiä oireita. Iltavirkut eivät usein saa unta ennen puolta yötä, mikä johtaa liian lyhyisiin yöuniin. Ei ole mikään ihme, jos jatkuva univaje haittaa työssä suoriutumista ja terveyttä.
Tutkimuksessa ehdotetaan ratkaisuksi ihmisen kronotyypin huomioimista työkyvyn tukemisessa ja mahdollisuuksien mukaan myös työaikataulujen suunnittelussa. Pieni HR-intoilija sisälläni kihertelee riemusta aina, kun luen kuuden tunnin työpäiviä testaavista kokeiluista ja oikeasti joustavista työajoista. Valitettavan usein joustava työnaika kuitenkin tarkoittaa edelleen lähinnä aamuvirkkuja palvelevaa liukumaa aamuseitsemän ja yhdeksän välillä.
Valitettavan usein joustava työnaika kuitenkin tarkoittaa edelleen lähinnä aamuvirkkuja palvelevaa liukumaa aamuseitsemän ja yhdeksän välillä.
Entä osoittautuiko uusi työpaikkani aamuihmisten valtakunnaksi? Huoleni olivat onneksi turhia. Viikkojen mittaan olen havainnut, että aamuisin tehokkaiden tekijöiden lisäksi täällä on muitakin, joiden luovuus kukkii iltojen pimeinä tunteina. Kun ensimmäistä kertaa kompastelin toimistolle pari minuuttia myöhässä, hengästyneenä ja anteeksi pyydellen, kollegat lähinnä naureskelivat hyväntahtoisesti. Johdolle tärkeältä vaikuttaa lähinnä se, että hommat tulevat tehtyä huolella.
Tästä päästäänkin asian ytimeen: ajasta ja paikasta riippumattomassa työssä kellonaikoja merkityksellisempää pitäisi olla työn laatu ja tulos. Hyvin nukkunut työntekijä tuottaa parempaa jälkeä kuin silmäpussit polvissa saakka roikkuva kofeiinitärinäinen haamu.
Yleensä kun Emmi Paajanen pääsee näppäimistön ääreen, paperille syntyy tekstiä yhteiskunnasta ja yhdenvertaisuudesta. Hän on viestintäkonsultti, joka kiertänyt politiikassa ja kolmannella sektorilla päätyen lopulta työskentelemään viestintätoimistoon ansaitun median ja projektinhallinnan pariin.
