Näinä aikoina, kun suhdanteet ja noin poispäin, mietin yhteistoimintaneuvotteluissa rimpuilijoita. Omalle tai kollegojen kohdalle osuvat yyteet ovat asia, jonka käsittely kuuluisi kai tukiryhmälle tai terapeutille, mutta annan nyt mennä. 

Olen kokenut työurani varrella useammat yyteet. Niiden alkaminen on aina merkinnyt minulle kaiken loppua, jatkuvia hengitysharjoituksia sekä niiden jälkeisiä äkäisiä äkkisyvään pelkoon retkahtamisia. Ensimmäiset yyteet ovat vahvistaneet pelkojani ja tehneet myöhemmistäkin yhtä helvettiä. En ole pelännyt vain yyteiden tuloksia – pelkoa on aiheuttanut pelkkä tieto niiden olemassaolosta.

Pelätessään luova ihminen lakkaa olemasta luova.

Kun kävin läpi ensimmäisiä yyteitäni yli kymmenen vuotta sitten, minulle luvattiin tieto lopputuloksesta sähköpostitse aamuun mennessä. Heräsin kello 5.59. Kuudelta kilahti: "Sinut on irtisanottu tuotannollisin ja taloudellisin syin...". Nousin sängystä kuin elävä kuollut, puin toppatakin yöpuvun päälle, kuljin parvekkeelle, poltin putkeen puoli askillista tupakkaa. Oksetti. Sitten kiskoin kumisaappaat jalkaan ja kävelin kymmenen kilometriä Mannerheimintien vartta kaatosateessa töihin vastaanottamaan saman tiedon livenä.

Ollessaan irtisanomisuhan alla ihminen uskoo menettävänsä tulonsa, lastenhuoneen nukkekodin ja sen maiseman, koko perheen uimahallireissut, vehnättömät koiranruokapaketit – sen kaiken tavallisen hyvän, jota ei ole osannut arvostaa. Tuo pelko on tuttu kaikille tällä epävarmalla alalla, vaikka toivoisin, ettei se olisi sitä kenellekään.

Luova henkilö analysoi esihenkilöittensä mikroilmeitä. Hänellä on ylivoimainen kyky kuvitella pahimmat versiot kaikkein pahimmista tapahtumista.

Pelätessään luova ihminen lakkaa olemasta luova. Hän haurastuu, menee osa-aikapaniikkiin ja alkaa tehdä virheitä, koska pelkää niitä. Mitä luovempi ihminen, sitä luovempi pelko. Luovat kykynsä kun voi käyttää mitä brutaalimpien kauhukuvien luomiseen, reippaimmillaan yövuoroissa. Luova henkilö analysoi esihenkilöittensä mikroilmeitä. Hänellä on ylivoimainen kyky kuvitella pahimmat versiot kaikkein pahimmista tapahtumista: ylihuomenna lapset pukeutuvat edellispäivän Hesariin ja syövät lätäköistä lasinsiruja.

Olen yt-pelosta oppineena alkanut pelätä heikkoina hetkinäni myös määrittämätöntä pahaa. Joku työterveyslääkäri on kysynyt, että eikö tuo katastrofiajattelu ole aika raskasta. Voin vakuuttaa, että kyllä se on.

Yyteiden lisäksi olen mainostoimistoissa humahtanut pelkäämään niin sanottuja randompotkuja – mitä siitä, ettei sellaisia kuulemma voi antaa. Kyllä varmaan voi, jos oikein luovia ollaan. Esimerkiksi jos hautaustoimiston palveluista on päässyt painoon kaksimielinen typo, on siitä mielessäni suora leikkaus leipäjonoon. Ja sitä taas seuraa ajatus, että jospa jostain saisi lainaksi rollaattorin, niin näyttäisin uskottavammin ja monipuolisemmin syrjäytyneeltä.

Istuin aikoinani entisessä työpaikassani keskellä avokonttoria, varmana yhtäkkispotkuista. Syy oli se, että näin hetkeä aiemmin koko muun tiimin menevän toimitusjohtajan huoneeseen ja sivusilmällä huomasin toimitusjohtajan katseen. Se kohdistui minuun ja kertoi, ettei sinulla, Lilliseni, ole mitään toivoa.

Yyteiden lisäksi olen mainostoimistoissa humahtanut pelkäämään niin sanottuja randompotkuja.

Katseen nähtyäni tuijotin mitään näkemättömin silmin ruutua edessäni. Hengitin, hikoilin ja kuuntelin sydäntä kurkussani. Pelon ohella viha alkoi vyöryä ylleni raskaana mattona. Olin voimaton ja raivoissani: kuinka hetki sitten työkaverini, kivat ihmiset, voivat mennä päättämään kohtalostani kylmäpäisen julmasti, ja minua ei kutsuta edes kuulemaan syitä.

Kuusi pitkää sekuntia istuin pöytäni ääressä. Halusin mennä toimitusjohtajan huoneeseen, tempaista oven auki, lyödä läppärini tuhanneksi päreeksi pöydänkulmaan ja huutaa, että kertokaa edes miksi.

En mennyt. Sen sijaan lähdimme tuon kokouksen jälkeen asiakkaan luo. Istuin tahdottomana ja kohtalooni tyytyneenä auton takapenkillä, turhana kuin pariton lapanen. Auto ei jostain syystä hörähtänytkään käyntiin, vaan etupenkillä istuneet asiakkuusjohtaja ja ad kääntyivät minuun päin.

"Ennen kun mennään tonne niin tiedoksi, että tämä asiakas soitti. Meidät kaikki on potkittu pois tästä asiakkuudesta paitsi sinut, Lilli."

 Ei me tiedetä yhtään mistään yhtään mitään. Tai minä nyt en ainakaan.