Olen kai tyypillinen suomalainen, sillä inhoan konflikteja ja välttelen vastaan sanomista. Vatsassa vääntää, ja mieluummin vaikka kuuraan hammasharjalla kylppärin laattoja kuin sanon poikittaisen sanan ja olen eri mieltä. Olen saanut siitä suoraa palautetta, ja se on joskus myös ollut este uralla etenemiselleni.
Eniten minua hirvittää toisen reaktio. Enhän tiedä, miten hän ottaa vastalauseeni vastaan. Olen usein pohtinut oman näkökulmani etukäteen valmiiksi: mitä haluan sanoa ja miten asian esitän. Mutta hommahan menee siinä kohtaa ihan uusiksi, jos toinen ei heti ymmärräkään, mitä tarkoitan. Tai jos hän sanoo heti vahvasti vastaan. Siinä kohtaa pääni lyö tyhjää, kaikki hyvät perustelut katoavat ja olen aseeton. Sellaisesta tulee todella tyhmä olo.
Jos jokin keskustelu tuntuu vaikealta käydä ja sitä tekee mieli välttää, niin juuri se keskustelu on käytävä.
Konfliktin välttely on minulle iso kehittymisen paikka. Mutta miten olla tarttumatta vääriin vääntöihin? Elämässä kun on niitäkin tilanteita, joissa on hyvä osata olla hiljaa ja myötäillä.
Käytän ohjenuorana ystäväni ohjetta. Jos jokin keskustelu tuntuu vaikealta käydä ja sitä tekee mieli välttää, niin juuri se keskustelu on käytävä.
Kollegallani oli taannoin hirveästi töitä ja paineita, ja hän kävi kierroksilla. Mitä stressaantuneemmaksi hän muuttui, sitä kylmemmäksi hän tuli. Vierestä katsellen näki selvästi, miksi toinen oli väsynyt, mutta hän ei ollut valmis luopumaan asettamistaan deadlineista tai tekemisen määrästä.
Lopulta kollegani rupesi unohtamaan sovittuja tapaamisia. Pohdin, pitäisikö minun sanoa hänelle jotakin tekemisen määrästä. Totesin taas kerran, että ei. Pelkäsin stressaantuneen ihmisen primitiivireaktiota. Mutta tällä kertaa päätin, että kun hänen isoin deadlinensa on ohi, istun hänen kanssaan alas juttelemaan.
Taas minua jännitti. Entä jos kollegani ei ollut nähnyt tilannetta samalla tavalla? Entä jos hän ei ymmärtäisi yhtään, mistä puhuin?
Sitten vähän vahingossa kysyin jotakin mullistavaa, joka käänsi tilanteen yhdessä hetkessä vastakkainasettelusta luottamuksen rakentamiseksi.
Rohkaistuin silti, ja nostin asian pöydälle. Kerroin, että hän oli näyttänyt väsyneeltä ja kireältä. Sanoin suoraan, etten tiennyt, miten olisin suhtautunut tilanteeseen ja pelkäsin hänen reaktiotaan, jos olisin sanonut jotakin. Sitten vähän vahingossa kysyin jotakin mullistavaa, joka käänsi tilanteen yhdessä hetkessä vastakkainasettelusta luottamuksen rakentamiseksi. Kysyin, miten hän toivoisi minun toimivan jatkossa, jos tällainen tilanne toistuu. Kannattaa minun ottaa asia esiin?
Hän vastasi, ja minä kuuntelin. Keskustelun lopuksi tunsin kollegani paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Tiesin, miltä tilanne näytti hänen mielestään. Sain häneltä käyttöohjeen siihen, miten häntä tuollaisessa tilanteessa vastaisuudessa kannattaa auttaa. Oli huikeaa saada konkreettisia työvälineitä yhteistyöhön ja toisen lupa vastaisuudessa ja hänen itsensä sanoittamana. Näillä keinoilla tiedän uskaltavani ensi kerralla lähestyä häntä jo tilanteen ollessa päällä.
Jotkut ovat rohkeampia kuin toiset, ja joillekin konfliktitilanteisiin meneminen tulee luontevammin kuin toisilta. Mutta tämän kokemuksen myötä olen sitä mieltä, että konfliktin välttelijä jää paljosta paitsi. Hän menettää monta tilaisuutta oppia uutta kollegoistaan. Lopulta vain palautteen kautta saa lisätietoa, joka voi lujittaa ystävyyttä ja työtoveruutta.
Ulla Jones toimii Markkinointiuutisten korporaatiosherpana, joka kirjoittaa asiakaskokemuksen johtamisesta yrityksissä. Avautumisillaan hän valottaa muutoksen hitautta ja asiakas-konsultti-yhteistyön kipukohtia sekä raottaa ovea joskus päättömiltä tuntuvien valintojen takana. Silloin tällöin hän hairahtaa kehumaan lempityöskentelymenetelmiään ja omaa tekemistä ohjaavia, inspiroivia ajattelijoita.
